En tosiaan tiedä miten alottaisin tämän postausken. Tai mitä edes kirjoittaisin? Laittaisin taas kuvia laihoista tytöistä, joilla ei ole elämää? Tai kirjoittaisin siitä kuinka epäonnistunut läski olen? Olen niin kyllästynty tähän sairauteen. Pelkkää paskaa. Minulla on elämäkin!

Elämäni ihanin poika on nenäni edessä ja saan riidan melkein aikaseksi siitä kun en syö. Hän väittää ettei se haittaan ja että ei hän minua pakota syömään. Tiedän kuitenkin ettei hän jaksa sitä. Minun pakko näyttää hänelle etten ole enää sairas, niinkuin itse sanon. "Olen parantunut, ei tarvii huolehtia" Ei hän usko sitä jos käyttäydyn päin vastoin.

Me nähdään huomenna. En aijo pilata sitä. Saatika uutena vuotena kun hän tulee meille yöksi.
Se olisi toinen kerta kun olen hänen vieressään yötä.

Se läheisyys ja sydämmen iskut. Kuuntelen hänen hengitystään ja lepään päätäni hänen rintakehänsä päällä. Puhumme hiljaa, kuiskimme toisillimme sanoja joita en unohda. Olemme välillä ihan hiljaa, käperrymme toistemme viereen tiukemmin. Pidän hänestä kiinni, en aijo enää päästää irti. Hänen kasvonsa ovat aivan omieni lähellä.



That's all this time. Let's fall in love with you. <3










































